Kiersimme Kap Hornin!

Me olemme onnellisesti tulleet takaisin Etelä-Amerikan matkalta.

Täytyy sanoa, että ähky siinä reissussa tuli - sekä henkinen että fyysinen! Arvaat sen, kun 18 päivää asutaan hienossa luxuslaivassa, käydään monet vierailut eri maiden kaupunkeihin, saadaan paljon uutta tietoa ja on näkemistä ja kokemista joka hetki. Siinäpä sitä olikin sulattelemista.

Fyysinen ähky tietenkin tuli ylensyönnistä, sillä tarjollahan oli joka hetki jossakin osassa laivaa kaikkea mahdollista syömistä. Aamiaisten ja lounaiden lisäksi oli viiden lajin päivälliset, joilla istuimme puolitoista tuntia joka ilta. Aloitimme pääruuan häränlihasta, siirryimme sitten pikkuhiljaa päivä päivältä kevyempään: vasikkaa, lintuja, kalaa usein - ja lopulta maistelimme jo sammakonreisiäkin - ensimmäistä kertaa elämässäni! Laiva oli mahtavan suuri 15-kerroksinen ja 220 metriä pitkä, jonka käytävillä saattoi iltamyöhällä siepata vaikka piikkikorot kainaloon ja vetäistä sukkasillaan satasen “spurtin”. Kokolattiamattoa olisi piisannut vielä toisellekin sataselle!

Tämä laiva oli se “Lemmenlaiva”, josta Suomessakin näytettiin tv-sarjaa aikoinaan. Laivan henkilökuntaa oli 1260 ja meitä matkustajia eri maista noin 2600, siis kuin pienen pitäjän väki. Asuimme 12. kerroksessa, jonka huoneissa oli myös näköalaparvekkeet merelle. Koko laiva - Star Princess - oli kuin taideteos:  upeata nähtävää joka puolella, kauniita oleskelutiloja upottavine sohvineen ja kukka- asetelmineen; oli uima-allasta porealtaineen,oli saunaa ja kuntosalia, oli kirjastoa, nettihuonetta, pelikasinoa, monet baarit ja useat esiintymislavat. Olipa meille golfareille kiva puttikenttäkin ylätasanteella “16.” kerroksessa ihan taivasalla.

Aika ei totisesti käynyt pitkäksi meritaipaleillakaan, sillä ohjelmaa riitti  aamusta iltaan. Oli konsertteja, elokuvia, tansseja ja tanssinopetusta, pelejä, teehetket, taidenäyttelyt ja jopa katoliset messutkin ja muita aktiviteettejä. Oli mistä valita! Erilaiset hoidotkin järjestyivät halullisille kosmetologien palveluista hierojiin ja hampaidenvalkaisijoihin! Palvelu pelasi hienosti. Melkein kaikki huonepalvelijat olivat nuoria  miehiä, kuten muuallakin laivassa, sillä he työskentelevät yhtä päätä siellä 10-12 kuukautta ja pitävät sitten muun osan vuodesta lomaa. Eipä se oikein naisten aikatauluihin sopisikaan.

Matkamme alkoi kaatosateessa Lantanassa, mutta sehän tiesi vain hyvää onnea pitkälle  matkalle. Lensimme Miamista Argentiinan Buenos Airesiin, jossa heti aamutuimaan kiersimme linja-autolla kuutisen tuntia tuota mahtavaa yhdeksänmiljoonaista pilvenpiirtäjäkaupunkia. Katselimme monen monet nähtävyydet ja tietenkin kävimme myös Evitan haudalla ja monilla sellaisilla paikoilla, joissa hän aikoinaan esiintyi - hyväntekijänä, köyhien ystävänä ja kansanvillitsijänä. Monen mielestä pyhimys, toisten mielestä omanetunsa-ajaja, jopa “reittä pitkin” kiipijäkin! Olin juuri ennen matkaamme lukenut Evitan elämäkerran ja olikin mielenkiintoista nähdä kaikki ne kirjasta tutut paikat. Tango soi ja sitä tanssitaan kaduillakin. Jalkapallojoukkueen jättiläisjulisteen edessä nuoret kuvauttivat itseään ja Evitan haudalla oli jono. Siis: tango, jalkapallo ja Evita “hallitsevat” yhä sitä maata! Todellisuudessa Argentinan valtion peräsintä pitelee naispresidentti Cristina Fernandez de Kirchner.

Ensimmäiselle illalliselle menimme todella hienoon tangoshowpaikkaan, jossa kymmenkunta häikäisevää huipputanssijaparia esiintyivät. Kyllä sitä upeaa tanssitaitoa katsellessa huvitti ajatella meidän suomalaisten tangoja, joita mennä jytkytetään yksitoikkoisesti “askel-askel-vaihtoaskel”- tyylillä!! Muistelikohan Grönin Tango-Eikkakin samaa asiaa pöydässämme istuessaan? (Hän muuten voitti laivalla järjestetyn karaokekilpailun, vaikka saattoipa tuon toki arvatakin!)
 
Argentinassa kävimme myös maaseudulla, tasaisella pampalla, Santa Susanna- hevostilalla ja sekös olikin jännä reissu! Isäntä ja ratsastajagouchot olivat jo portilla viinitarjottimineen vastassa. Hevosia oli tilalla ainakin viisikymmentä ja niillä sai ratsastaa, ken osasi ja - uskalsi. Ken ei hepan selkään tohtinut, sai halutessaan komeata kärrykyytiä. Katselimme myös taitavien gouchojen kilparatsastusta. Eränsä voittaja tuli katsomon eteen, valitsi jonkun naisen, jolle hän voittonsa omisti ja tuli hänen eteensä, laskeutui satulasta sen verran, että ulottui pussaamaan ladya poskelle ja antoi lahjaksi pienen metallirenkaan, jonka hän hurjassa laukassa hevosen selästä kurkottaen oli siepannut uhkarohkeasti korkealta parrusta. Minäkin olin yksi noita valittuja (huomasi minut punaisesta Mari-mekostani, tuskinpa muuten!), jonka eteen goucho karautti, viittasi luokseen, antoi rusettirenkaansa minulle ja pusun poskelle! Kyllä kansalla oli hauskaa! Vierailu päättyi valtavan runsaaseen päivälliseen.

Jo seuraavan yön aikana seilasimme valtavan leveän Rio de Plata-joen yli Montevideoon, Uruguayn pääkaupunkiin. Laivamme jäi redille ankkuriin , ja sen omat tenderit (pelastusalukset) kuljettivat meidät maihin. Linja-autot odottivat jo satamassa valmiina kiertoajeluun. Montevideo oli näkemisen arvoineen kauniine rakennuksineen ja puistoineen. Pieni maa,  mutta virkeästi on sen talous noussut maaperän rikkauksien ansiosta.

Kahden miljoonakaupungin katselun jälkeen saimmekin nauttia merimaisemista Atlantilla kolme vuorokautta seilatessamme kohti Falklandin saaria. Emme tienneet paikasta etukäteen juuri muuta kuin brittien ja argentinalaisten välisen sodan v.1982 rautarouva Thatcherin aikana. Nyt saarten rauhaa vartioi kahden tuhannen miehen brittiarmeija,vaikka  mitään sotatilaa ei enää olekaan. Tosin varoituskilvet maamiinoista ja kärkevät mielipiteet saarten omistamisesta vallitsevat ilmapiiriä. Karuilla saarilla elää noin 2000 asukasta ja 650 tuhatta lammasta. Tietenkin tuhansia turisteja tungokseen asti on sen lisäksi! Stanley on saarten pääkaupunki ja siellä asuukin suurin osa väestöstä. Saarelaiset saavat elantonsa lampaista, kalastuksesta ja turismista. Nuoret käyvät peruskoulunsa ja lukionsa kotisaarellaan ja yliopisto-opiskelun kustantaa kokonaan emämaa - Iso-Britannia. Laivoilla ja lentoteitse yhteydet hoituvat maailmalle.
Viehättävää oli käydä pingviinien elinpaikoilla karuilla rantamilla. Sielläpä ei miinoista tai sodasta tiedetty, vaikka köysikaiteet oli polkujen varteen vedettykin, vaan pingviiniemot hautoivat pesissään kaikessa rauhassa poikasiaan turistien töllöttäessä vieressä kameroitaan väläytellen. Enempi kuin maamiinoja jännitimme saarelaispoikien jeepin kyydissä hurjaakin hurjempaa ajoa vasemmanpuoleisessa liikenteessä kallioiden väleissä ja mutkaisella sorateillä. Se retki oli todella ikimuistoinen.

Matkamme jatkui Falklandin saarilta kohti Etelä-Amerikan ulointa kärkeä, Tulimaata ja Kap Hornia. Maljat paikan kunniaksi nostimme parvekkeellamme iltayöstä. Vierailu mailman eteläisimpään kaupunkiin, pienenpieneen Ushuaiaan estyi, sillä kapteeni ilmoitti heti aamulla,että nelisen metriä korkeat aallot ja vihurituuli estävät tendereiden laskemisen vesille. Niinpä vain parveekkeella hytisten katselimme rannalla näkyvää kaupunkia lumihuippuisten Andien rantamalla. Siellä oli näet kesä ja vapaat vedet tähän aikaan vuodesta (lokakuusta toukokuuhun) eikä jäälohkareitakaan enää ajelehtinut meressä, mutta ilmanala ei todellakaan ollut kesäinen, vain 4-10 C-lämpöastetta. Sinne jäivät myös suomalaisen maailmankuulun tutkimusmatkailijan Väinö Auerin (yli 50 matkaa 1920-luvulla)löytämät ja niille suomalaisnimet antamat paikat, mm. Relanderin vuono, Runebergin, Lönnrotin ja A. Kiven jäätiköt. Väinölle itselleen on tulossa (tieto-07 Aamulehti) Tulimaahan “oma” vuono ja jäätikkö.

Näissä maisemissa olimme yön aikana siirtyneet jo Chilen tasavaltaan. Beaglen meriväylää pitkin puikkelehdimme Magalhaesin salmeen ja kohti ensimmäistä rantautumispaikkaa siellä eli Punta Arenaksen kaupunkia (116.000 as.), joka oli mielenkiintoinen paikka ja huomattavasti lämpöisempi kuin taaksejääneet seudut. Siellä suuri osa asukkaista oli tummia, pienikokoisia, vilkkaita ja ystävällisiä intiaanien jälkeläisiä. Kyllä sikäläiset ihmiset pitivät huolen siitä, että turistit “riisutaan aseista” -  tarkoitan tietenkin dollareista - hymyn ja ystävällisyyden avulla. Ja kauppa kävi: halpaa nahkatavaraa, kenkiä, laukkuja, kukkaroita, alpakan- ja laamanvillaa puseroina, kaulaliinoina, käsineinä - ihanan pehmeitä ja lämpimiä- siirtyivät vierasmaalaisen laukkuun vauhdilla!

Välillä seilasimme muutaman yön myös Tyynellämerellä  ja ylen tyyni se nimensä mukaisesti olikin.  Chileläiseen Puerto Montt´en kaupunkiin tulimme kapeita vuonoja kierrellen. Valtaisa kalanhaju otti meidät vastaan. Se leijui satama-alueen vieressä olevalta kymmenien kalaravintolaiden alueelta ja vauhditti askeleemme pienille viehättäville kujille, jossa oli käsiteollisuus- artesaanialue. Sama ostosrumba alkoi jälleen kuten Punta Arenassakin! Kuvasimme myös ihania vanhoja puurakennuksia ja kyllä ihastuksesta huokaistiin monien restauroitujen talojen kohdalla ja kujilla kuljeskellessamme. Muut menivät kokopäivänretkelle, mutta meidän pieni ryhmämme valitsi toisin.

Huomasimme näet edessämme linja-autoaseman -ja mahdollisuuden lähteä edulliselle ajelulle sisämaahan järvialueelle. Se valinta oli oikea, sillä saimmehan kokea, millaista Chilessä on se, kun “linja-autossa on tunnelmaa”. Oli näet kitaransoittoa, nuorison ilakointia, laulua, naurua ja hurjaa vauhtia eteenpäin! Ajelimme saksalaisten siirtolaisten 1800-luvun lopussa perustamaan kaupunkiin, jota kutsutaan “Ruusujen kaupungiksi” perustajansa saksalaisen Vicente Peres Rosaleksen mukaan.  Kuitenkin nimi kuulostaa suomalaisen korvaan vähemmän ruusuiselta Puerto Varas! Kaupunki sijaitsee suuren Lago Llanquihue-järven äärellä ja on siisti ja kaunis turistipaikka hiekkarantoineen. Järven takana julmistelee mahtava, autereinen tulivuori, yli 2600 metriä korkea Osorno. Alueella on myös laaja kansallispuisto, jonne turisteja viedään retkeilemään. Paluumatka Varaksesta oli yhtä vauhdikas kuin tullessakin ja merelläkin vielä aallokko keinutti tenderiä niin, että meksikkolaisrouva oli kauhusta kalpeana ja teki koko ajan ristinmerkkejä luullen kai loppunsa tulleen! 

Matkamme alkoi lähetä loppuaan. Vielä vuorokausi ylen tyynellä Tyynellämerellä seilaten saavuttiin Valparaisoon, Chilen suurimpaan satamakaupunkiin, jossa linja-autot olivat taas matkalaisia odottamassa. Muutama tunti ja olimme jo Santiagossa, pääkaupungin keskustassa ja viiden tähden hotellin 16. kerroksessa (me Osmon kanssa näin “alhaalla”, osa meistä jopa 22. kerroksessa!) Näkymät sieltä olivat huikaisevia! Kaupunkikierroksella saimme tutustustua ihan parlamenttitaloa myöten tuohon komeaan miljoonakaupunkiin.

Vielä yksi mielenkiintoinen retki oli edessä. Matkasimme kaupungista mahtavaa ja yhtä maailman pisimpää (Chilen eteläkärjestä Alaskaan!) moottoritietä pitkin Andien suuriin viininviljelylaaksoihin ja siellä Chilen suurimpaan viinitilaan, jossa silminkantamattomiin ulottuivat viiniköynnösten loputtomat rivit. Siltä alueelta lähtee viiniä maailmalle miljoonia “caseja” vuodessa. Kiersimme tilan viinikellareita myöten ja tietenkin saimme maistella monet viinilaadut. Jostakin syystä paluumatka hotelliin oli hiukan unettava!  Arvaahan tuon!

Pian oli hyvästijättöjen aika, sillä seuraavaana päivänä oli jo kuljetus Santiagon lentokentälle, ja kotimatka kohti Miamia ja Lantana -Lake Worthia alkoi. Vaikka on maailmalla kierrelty vuosikymmenten aikana monessa paikassa, oli tämä matka varmasti mielenkiintoisin ja antoisin, jota muistellaan varmasti kauan. Olemme syvästi kiitollisia matkanjohtajallemme Seppo Palokkaalle js kaikille 67:lle suomensukuiselle matkaseuralaisellemme!

 

(Maija-Liisa Otvas)